Kuu

Eilen oli kuupäivä, jolloin astangajoogaperinteen mukaan ei harjoitella. Tämä herättää usein kummastusta ja olen saanut myös kuulla, että kyse on silkasta taikauskosta. Hmmm... Minusta kuupäivien pitäminen vapaana on päinvastoin hyvin loogista, kun vähän laajentaa perspektiiviään ja katsoo, mitä luonnossa itse asiassa tapahtuu kuun aikana.

Täydenkuun ja uudenkuun aikana Aurinko, Maa ja Kuu ovat samalla suoralla. Vuorovedeksi kutsutaan ilmiötä, jossa merenpinta laskee ja nousee Kuun ja Auringon painovoiman vaikutuksesta. Merenpinnan korkeuden vaihteluita synnyttävät myös tuulet ja ilmanpaine-erot. Maantieteellisistä tekijöistä johtuen vuorovesivaihtelut voivat olla jopa yli kymmenen metriä. 1 

No, ihmisessä on myös aika paljon (käsittääkseni suurin osa??) vettä ja kuun aikana toiset tuntevat itsensä hyvin energisiksi - kuu stimuloi ja "vetää myös ihmistä puoleensa". Astangassa harjoitus on aika fyysinen ja kuupäivinä virtaa saattaa olla hiukan liikaa, jolloin on vaarana loukata itsensä, kun ei tunne fyysisiä rajojaan.Tästä syystä kuupäivinä ei harjoitella. Riski loukkaantua on korkeampi kuin muina päivinä.

En tiedä miten virallinen selitys tämä itse asiassa edes on. Kaikki harjoittelijat eivät edes noudata kuupäiviä ja jokainen tietenkin saa tehdä, kuten itse parhaaksi näkee. Totta kai kuupäivät ovat tervetulleita myös ihan levon (ja ehkä vaihtelun) kannalta, yksi ylimääräinen lepopäivä viikossa ei todellakaan haittaa.

Minusta on kuitenkin hienoa ja tärkeää, että tässä perinteessä (kuten intialaisessa perinteessä kai yleensäkin) otetaan huomioon luonto ja maailmankaikkeus ja ihminen osana niitä. Kuten niin monessa muussakin perinteessä.... Ihminen ei ole irrallaan elinympäristöstään, ei immuuni luonnonilmiöille. Ihminen ei myöskään ole maailman napa, vaikka niin joskus erehtyy luulemaan. Luontoa ei voi hallita.

Sama ranta nousu- ja laskuveden aikaan Fundynlahdella Kanadassa. Kuva.

Päivä päivältä

Päivät liukuvat eteenpäin omalla painollaan ja itsestään, vaikkei mitään tekisikään.

Sehän se onkin. 

Niin, päivät tosiaan tulevat ja menevät. Ja jokainen päivä on erilainen, vaikka usein koostuukiin samoista elementeistä: harjoituksesta, chantingista, syömisestä ja nukkumisesta. Elementtien väliin mahtuu sitten vaikka ja mitä. Yritän pitää aistikanavani auki ja eloisina. Täällä se ei oikein ole edes ongelma :D 

Pyrin myös olemaan liikaa huolehtimatta, kun tuntuu, että se ei edes auta ja päinvastoin vain vie energiaa.

"Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?"

"Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Edellä olevat viisaudet ovat Raamatusta (Matt. 6:27, 34) ja minusta ne ovat totta.

Entä onko parempaa moraalista ohjetta kuin Kultainen Sääntö:

”Kaikki minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. -- (Matt.7:12) 

Niin, Raamatusta puheen ollen. Tätä olen miettinyt jo jonkun aikaa.

Minusta ennakkoluuloja on moneen lähtöön, eivätkä ne aina ole kovin selkeitä tai helposti havaittavia. Ennakkoluuloinen kun voi olla mitä tahansa kohtaan. Minusta on kiinnostavaa, että samalla, kun on avoin toisia kulttuureita ja eri maalaisia ihmisiä kohtaan, voikin olla epäilevä, jopa halveksuva tai ylenkatsova - esimerkiksi - kristittyjä kohtaan. Onko tämä itse asiassa aitoa ennakkoluulottomuutta? Minusta ei - kohde vain on toinen ja ajatuskuvio ehkä vaikeammin nähtävissä, koska joskus lähellä onkin kaukana. Taustalla on minusta sama mekanismi. 

Niin. Itse pyrin tunnistamaan kohdistuuko ennakkoluuloisuuteni johonkin ehkä ei-niin-selkeään kohteeseen, ikään kuin naamioituen.

1

Kipu

That’s why we have this one sutra: no pain no gain.

Sharathin sanoja viime konferenssista.

Jos jotain olen joogaharjoituksesta oppinut, niin sen, että mikään ei tule ilmaiseksi. Jos haluaa jotain saavuttaa, on sen eteen tehtävä töitä, nähtävä vaivaa, joskus kipuakin. Tämän olen myös henkilökohtaisesti kokenut ja se pätee minusta kaikkialla elämässä.

Kipu voi viitata moneen asiaan. Minulle henkilökohtaisesti ensimmäinen kosketus ”no pain – no gain” –sutraan (:D) oli, kun aloitin aamuharjoittelun. Ennen joogaa nautin vuorokausirytmittömästä elämästä ja pitkään valvomisesta. Aamuherätykset eivät siis olleet kovin miellyttäviä, mutta silti nousin ja nousin ja taas nousin, vaikka uni olisi maittanut ja ärsytti. Teki kipeää luopua vanhasta ja alkaa luoda uutta toimintatapaa, mutta tiesin, että tätä haluan ja näin minun pitää toimia. Näin jälkeenpäin huomaan, että kannatti. Jotain olen kai saavuttanut, kun aamuherätykset eivät enää kirpaise entiseen tapaan. Tähän on tultu tietynlaisen kivun kautta, enkä ole saanut aamuheräämistä mitenkään ilmaiseksi, vaan omalla työllä ja vaivalla.

Ihmiset ovat tietenkin erilaisia ja toisilla muutokset tapahtuvat itsestään, eikä välttämättä edes tarvitse ”kamppailla”, mutta silti luulen, että jokaisessa ihmisessä piilee mukavuudenhalu. Askel oman epämukavuusvyöhykkeen suuntaan voi tuntua isolta, mutta jos sitä ei ikinä ota, eivät rajat ikinä siirry eikä muutosta tapahdu. Tietenkin eri asia sitten on, haluaako muutosta. Jos haluaa, se vaatii toimintaa.

Toisaalta joogaharjoituksen myötä olen kohdannut myös fyysistä kipua. Joskus jooga-asennot eli asanat sattuvat. Jokainen päivä on erilainen ja kipukin on siten erilaista ja paikantuu eri kehonosaan. Fyysistäkin kipua on monenlaista ja sillä on eroa, onko kysessä ”nyt-jokin-repeää-tai-naksahtaa” –kipu ja milloin kipu, jota kestää. Kipu on aina kehon viesti tai reaktio, jota on kuunneltava. Kipua voi mielestäni ajatella myös suojana; että ei vedä kehon rajojensa yli ja riko itseään. Toisinaan kipu myös auttaa jopa keskittymään ja kuuntelemaan kehoa paremmin, kun on pakko olla kartalla, miten kehoaan kohtelee. Kipu voi viestiä myös siitä, että on tehnyt jotain väärin tai loukannut kehonsa. Onkin hyvä miettiä, mistä kipu syntyi ja miksi ja miten toimia kivun kanssa.

Minusta on tärkeää muistaa, että kipu ei aina ole fyysistä, kehoon paikantuvaa kipua, vaan se voi olla myös sisäinen tuntemus. Kuten ulkoinen, sisäinenkin kipu sattuu. Asanaharjoitus saa esiin myös tällaisia sisäisiä kipuja, joita on ehkä vältellyt vuosikaudet. Ihminen saattaa jopa tietää, että sisäistä kipua on, mutta ei anna sille tilaa. Tilan antamisen sijaan kipua on helppo yrittää peittää, paikata tai suojata kaikella ylimääräisellä. Joskus huomaa tekevän kaikkensa, jottei tarvitsisi olla tekemisissä oman syvimmän haavansa kanssa, koska tietää sen sattuvan. Välttelystä huolimatta kipu kuitenkin säilyy, eikä se poistu itsestään. Kivun täytyy antaa vapautua, kipu on pakko kohdata, jos siitä haluaa eroon. En tiedä haluaako joku elää kivun kanssa koko elämänsä.

Minusta ainut keino on mennä kivun läpi, elää se todeksi. Itse uskon vahvasti, että juuri kipu kasvattaa. Kyse onkin ehkä siitä, murjooko itseään kivun läpi väkisin hampaat irvessä vai ottaako sitä juuri sen verran, kuin pystyy kestämään, liikkuen sopivasti omalla epämukavuusalueellaan.

Kivun kautta kasvaa ja sen läpikäytyä on usein päässyt jostain. Keho aukeaa, rentoutuu ja asana ei enää satukaan. Kivun läpikäytyä usein myös näkee kirkkaammin ja olo on vapaampi, seesteisempi ja rauhallisempi kuin ennen.

No pain no gain.

Chanting

Menimme Jussin kanssa eilen Jayashreen ja Narasimhan luo. 

Jayashree on sanskritin kielen professori, joka opettaa chantingia joogaoppilaille. Minusta hän on hyvin hellyyttävä, hyväsydäminen ja viisas nainen, jonka kanssa on ihanaa chantata. Chantingin jälkeen Narasimhan opettaa joogafilosofiaa. Hänkin on hyvin viisas ja hänellä on paljon tietoa - sekä intialaisesta filosofiasta että länsimaista tieteellistä tietoa. Jayashree ja Narasimhan myös matkustavat ympäri maailmaa opettamassa. Suomessakin!

Narasimhan & Jayashree.1

Chanttaaminen tarkoittaa (pyhien) tekstien ääneen lausumista eli resitoimista tietyllä sävelkululla. Chanttaaminen ei rajoitu vain idän perinteisiin, sillä se tunnetaan myös esimerkiksi juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin perinteissä. Puhumattakaan kansanperinteestä - Suomessa esimerkiksi kansanrunous (Kalevala!) on eräänlaista chantingia - aihe vain on eri. Äänen käyttö ja sen voima tunnetaan siis monissa monissa perinteissä. Kyse ei kuitenkaan ole laulamisesta, vaan ääneen lausumisesta.

Jayashreen luona chanttaamme joogasutria ja muita sanskritinkielisiä tekstejä. Sanskrit on idän pyhä kieli ja sillä on Intiassa sama asema kuin latinalla oli läntisessä perinteessä. Sanskrit on pääsääntöisesti kirjallinen kieli - ei niinkään puhuttu, eikä se ole varsinaisesti kenenkään äidinkieli. Jostakin syystä sanskrit on suomalaisille helppoa ääntään - Sharath (guruni) totesi viime elokuussa Suomen kurssilla, että suomalaisten sanskritin ääntäminen on todellä hyvää. En tiedä mistä tämä johtuu, äänteet on kai helppo oppia, eikä suomen ääntämys häiritse. Tunnen muutamia englantia äidinkielenään puhuvia, joille sanskritin ääntäminen on hyvin hankalaa. Toisaalta minusta on yhdentekevää mikä on äidinkieli tai miten osaa ääntää sanskritia, koska olennaista kai on, miten ja miksi chantingia tekee.

Tulin chanttaamisen kanssa varsinaisesti tutuksi vasta joogan aloittamisen myötä. Chanttaus on tuntunut merkitykselliseltä ja tärkeältä jo aivan aluksi, kun tutustuin siihen oman joogaopettajani johdolla. Olen aina pitänyt laulamisesta ja äänen käytöstä, enkä ihmettele miksi tunnen vetoa myös chantingia kohtaan. Toisaalta esimerkiksi joogasutria chantatessa mukana on myös täysin uusi perinne ja kieli - en aina edes ymmärrä mitä chanttaan, mutta itseäni se ei häiritse. Ja ainahan voin tarkistaa jälkikäteen mitä tuli lausuttua ääneen. Ymmärrän vallan hyvin, että jotkut eivät halua sanoa vieraalla kielellä jotain, mutta minulle se ei ole ollut ongelma sanskritin kohdalla. En oikein jaksa uskoa, että olisi tullut kirottua joku tai lausuttua hävyttömyyksiä sanskritiksi......

Minulle tärkeää on olla läsnä chantatessa ja sanskritin kieli on sen verran haastavaa, että se myös vaatii täyttä keskittymistä. Toisinaan chanttaus tuntuu kuin toiselta joogaharjoitukselta, ja sellainen chanting onkin, jos sitä tekee läsnäolevasti, aidosti ja avoimesti. Uskon myös vahvasti siihen, että hengityksen ja liikkeen ohella äänikin voi hoitaa, parantaa ja avata.

  

Täällä lisätietoa Jayashreen ja Narasimhan toiminnasta.

Miksi?

Join aamukahvia katolla ja yhtäkkiä tunsin jotakin. Miten iso kokemus tämä on. Miten kaunista, herkkää, syvää täällä Mysoressa oleminen on. Ja siitä tunsin kiitollisuutta. Olen hyvin, hyvin, onnekas. Monessa suhteessa. Joskus havahdun ja mietin, etten edes ymmärrä miten onnekas olen.

Olen miettinyt paljon tätä joogaharjoitusta ja päätynyt aina siihen tulokseen, että järki ei sitä tavoita. Että miksi joogaan tai miksi lähden Intiaan tai miksi herään aamuisin matolle tai miksi miksi miksi. Toisaalta olen kokenut ahdistusta, kun en pysty järkeistämään edes itselleni miksi tätä teen. Olen yrittänyt selitellä itselleni, hakea syitä joogafilosofiasta tai toisilta joogaajilta. En ole löytänyt selitystä. Joskus tuntuu, että mieleni räjähtää, syytän itseäni hulluksi ja vihaan koko harjoitusta, kun en saa älylläni kiinni siitä. Miten voi olla jotain tällaista, jota en yhtäkkiä pystykään selittämään loogisesti tai järjellisesti, jolle ei oikein tunnu edes olevan selitystä? Olenko tosiaan hullu vaikka sellainen en koe olevani?

Ja kun joku kysyy miksi joogaan, en osaa selittää. Huomaan kuvailevani astangajoogan luonnetta tai asanoita ja höpiseväni jotain pintapuolista itsensä kohtaamisesta. Ja samalla ymmärrän, että järjellinen ymmärrykseni ei riitä, se ei tavoita yhtään mitään. En osaa sanoa, miksi harjoitten, mutta joka harjoituksen jälkeen tunnen miksi. Juuri tästä syystä. Jolle ei ole sanoja. Se on jotakin, jonka koen itse, sisäisesti, ja analysoiminen, perustelu tai järkeistäminen on turhaa. Koska kokemusta ei edes pysty järkeistämään. Eikä kukaan toinen (välttämättä) koe samoin kuin minä. Enhän voi tietää, mitä toiset kokevat vai kokevatko mitään.

Totta kai löydän järkiperusteita joogaharjoitukselleni. Se pitää terveyttäni yllä, venyttää ja vahvistaa lihaksistoani ja luustoania, pitää hengityselimeni kunnossa. Auttaa minua saamaan rytmiä päivääni, valmistaa minua kohtaamaan arjen. 

Ja myös muita syitä löydä. Harjoitus antaa minulle henkistä voimaa, energiaa, valoa. Se tekee minusta avoimemman, vastaanottavamman. Se näyttää mitä oikeasti tunnen, mitä sisälläni on. Harjoitus herkistää. Se laittaa minut kohtaamaan itseni, tunteeni.

Ja tajuan, että nämä syyt ovat jonkunlaista haparointia, jotain "siihen suuntaan", järkeistämisyrityksiä.

Tämä harjoitus yksinkertaisesti osuu minussa johonkin, se koskettaa minussa jotakin. Tämä kokemus yksin riittää, koska siinä on jo kaikki.

Mitä näet

Täällä jos missä huomaa, että hyvin vähällä tulee toimeen. Ja vaikka kaikki ei ole aivan viimeisen päälle, ei sekään haittaa. Ja myös, että vähästäkin voi löytää vaikka mitä, kun osaa katsoa.

Hyvä esimerkki on tämä meidän uusi asunto. Asumme siis talon yläkerran "kattohuoneistossa", joka on oikeastaan yksi iso huone erillisellä pesuhuoneella. Meillä ei ole keittiötä tai keittokomeroa - on vain keittopiste, joka tarkoittaa lähinnä sähkölevyä. Jääkaappi onneksi löytyy, mutta astiat pitää tiskata pesuhuoneessa. Pesuhuone - suihkukin on, mutta jostain syystä se ei toimi. Tämä on usein käytäntö täällä; varustelu kyllä löytyy, mutta se on rikki.

Astiat kuivumassa.

Vettä keitellen.

Läppäri viihtyy sängyllä. Ja mä viihdyn myös.

Peili on vielä(kin) likainen.

Putelit rivissä.

Meillä on pääsy talon katolle, josta näkee auringonnousun ja laskun. Rakastan aurinkoa - varsinkin aamuaurinkoa, joka ei porota vielä paahtavan kuumasti, vaan ilmassa häilyy aamun raikkautta.

Kaikki on kiinni siitä, miten asioita katsoo! Edes roskiksessa piilotellut torakka ei (tänään) saanut mun aamua pilalle. 

Aamuvarjo.

Never ever give up

Tässä juuri nautin hyvin joogista aamupalaani eli kahvia ja suklaata, ja pohdin, miten paljon viikonlopun aikana tapahtui muutosta. Jussi saapui pari päivää sitten ja muutimme uuteen asuntoon ihan tähän viereen. Silti tuntuu, että kaikki muuttui, vaikka kotikatu on sama, naapurit ovat samat ja kävelymatka sama. Mikään ei silti ole sama. Tänään aamulla hymyilytti naapuritalon vanhempi nainen, joka tervehti minua iloisesti! Enkä ole vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan, mutta jotenkin meistä on tullut tuttuja.

Myös paljon uusia harjoittelijoita saapui viikonlopun aikana, kun lokakuussa aloittaneet lähtivät, ja eilinen Sharathin pitämä konferenssi oli niin pakattu, että kaikki ihmiset eivät mahtuneet edes saliin sisälle kuuntelemaan. Olen huomannut, että itselleni pienetkin muutokset tuntuvat isoilta ja tarvitsen nykyisin paljon aikaa sisäistääkseni ne, ottaakseni muutokset vastaan. Esimerkiksi harjoitusajan muuttuminen puoli tuntia aikaisemmaksi oli jo hyvin iso muutos, joka vaikutti koko päivään. Noh, juuri kun ehdin vähän tottua, se aika muuttui taas tänään. Ja niinhän se on: elämä on pelkkää muutosta. Muutos on läsnä koko ajan, mikään ei ole staattista, vaikka niin haluaisimme.

Konferenssi oli minulle hyvin antoisa. Sharath aloitti puhumalla hengityksestä, joogien pitkästä iästä, elämän nektarista (amrita bindu) ja ylösalaisista asennoista. Sharath myös näytti oikean tavan tehdä päälläseisonta, jossa paino ei itse asiassa ole päällä, vaan käsivarsilla. Kun päälläseisonnan tekee oikein, siinä voi pysyä kuulemma vaikka kaksi tuntia!

Myös oppilaiden kysymykset olivat minusta hienoja ja aitoja. On upeaa, kun joku uskaltaa olla oma itsensä ja oikeasti ihmetellä. Mieleeni jäi erityisesti, kun oppilas kysyi, että mitä tehdä jos ei usko itseensä. Sharath vastasi, että silloin, kun ei pidä itseään täydellisenä, on kaikki mahdollisuudet kehittyä ja pyrkiä parempaan. Jos taas ajattelee jo olevansa täydellinen, ei näe mitään syytä kehittää itseään. 

Sharath korosti taas yrityksen merkitystä: you have to put effort. Voivottelu, ettei osaa mitään, ei vie mihinkään, vaan se, että yritämme. Aina. Olen täysin samaa mieltä. Ja minusta yrittäminen on tärkeää missä tahansa. Myös joogaharjoituksessa matolla. Että ei luovuta, että yrittää.

Sharath puhui myös siitä, kuinka jo matolla oleminen eli joogaharjoituksen tekeminen on merkityksellistä. Ei se, että onnistuu asanoissa, vaan että tekee harjoituksen, juuri siten miten pystyy. Tätä olen miettinyt paljon, sillä minulle on melkein heti joogan aloittamisen alusta asti tuntunut tärkeältä harjoitella - huolimatta omista tuntemuksistani, paikasta tai olosuhteista. Sharathkin kertoi joskus  aamuyöllä herätessään miettineensä, jos voisi vain nukkua, miksi pitäisi nousta harjoittelemaan. Tuttua. Varmasti kaikille - joogasi tai ei!

Ja juuri tässä minusta piileekin se taika; että harjoittellee, vaikka kyllästyttäisi, epäilyttäisi, suututtaisi, nukuttaisi tai itkettäisi. Harjoittelee silti. Harjoitus kun voi olla esimerkiksi vartti hengittämistä. Ja hengittää voi selkä kipeänä tai jalat paketissakin. Koska kaikki syyt jättää harjoitus väliin, ovat mielen sisäisiä ajatuksia ja se, että ei kuuntele omia ajatuksiaan, kehittää mielen lujuutta. Tämän olen ainakin itse kokenut tärkeäksi, koska kun meillä on mielen vahvuutta, olemme myös henkisesti vahvempia - kaikessa. Kun emme anna periksi ajatuksillemme, on valta meillä - ei ajatuksilla. 

Ulospäin tällainen harjoituksen tekeminen tilanteesta huolimatta saattaa helposti näyttää kovuudelta tai jäykkyydeltä, mutta itse asiassa se on juuri päinvastaista. Tätä voi olla vaikea ymmärtää, mutta ei kirjan kansikaan ole sama kuin itse kertomus. Asiat pitää usein kokea itse - ei katsoa toisen tekemistä.

Minusta kun vapautta ei ole se, että antaa periksi mielihaluilleen, tuntemuksilleen ja että elää koko ajan siten kuin mielii, vailla mitään rajoituksia. Minulle tämä on juuri vapauden vastakohta, koska tällöinhän ihminen on mielihalujen, kiihokkeiden ja yllykkeiden vietävissä - niiden vanki tai sätkynukke, vaikka ei sellainen kokisi olevansakaan. Minulle vapautta on se, että ei ole minkään riepoteltavissa. Ei nautintojen, mukavuudenhalun, toisten tai omien odotusten, mielipiteiden, arvojen - minkään - vaan on vapaa kaikista langoista, jotka vetävät suuntaan tai toiseen. Minulle jooga on yksi tie vapauttaa itseni näistä sitovista langoista, murtautua ulos ajatusten ja mielen vankilasta.

Ehkä joskus, vapaus! 

Vapaus. Kuva.