Ihmiset ja idli

Eilen oli jännä päivä. Lauantai on joogaajien vapaapäivä ja se tulee kyllä tarpeeseen. Sekä keho että mieli tarvitsee yhden välipäivän.

Eilen tuntui ensi kerran siltä, että on ihanaa olla täällä. Siihen on kestänyt päästä. En siis edes tiedä onko se jokin tavoiteltava asia, mutta joka tapauksessa. Vaikka pinnalla iloitsin Mysoreen lähdöstä ja nyt täällä olemisesta, en ole vielä kovin hihkunut ilosta. Eilen kuitenkin tuntui, että olen kotona. Alan pikkuhiljaa aidosti nauttia, kun Gokulam on niin täynnä elämää, ihmisiä, ääntä. Vaikka on vähän nuhjuista, sotkuista, on ihanaa olla täällä. Vaikka olen kaukana rakkaistani, olen juuri oikeassa paikassa.

On hienoa, että voin syödä aamuisin tuoreita hedelmiä, jotka olen ostanut tutulta hedelmäkauppias-pariskunnalta, että  lapset moikkaavat minulle innokkaasti, että kotikadun naiset vastaavat hymyyni, että tutut kulkukoirat jolkottelevat vastaan. Tuntuu, että täällä ihmiset kohtaavat ihmisen. En ole vain kasvoton ohikulkija tai asiakas, vaan olen minä. 

Kotikatu.

Esimerkiksi eilen kadulla ohitseni käveli viime vuodelta tuttu isoisä, jonka tyttären perheen luona asuimme ensimmäisen kuukauden. Isoisä tunnisti minut heti, kysyi kuinka voin ja missä nyt asun. Viime kerralla vietin hänen kanssaan muutaman tovin kysellen intialaisesta kulttuurista ja tavoista ja hän puolestaan kysyi meidän tavoistamme. Kiinnostus ja kunnioitus toisen kulttuuria ja erilaisia tapoja kohtaan oli molemminpuolinen. Ehkä voisin tälläkin kerralla istua alas ja keskustella tämän isoisän kanssa.. Hän muuten oli ainakin viime näkemällä aika ketterä ikäisekseen; hypähti kuljettajan skootterin selkään keveästi ja ikää varmasti lähemmäs 70 -vuotta!

Myös erään ravintolan tarjoilija muisti minut viime vuodelta, vaikka en ollut hänen kanssaan juuri tilauksia enempää sanoja vaihtanut. Joogaajissakin on paljon tuttuja kasvoja ja on ihanaa vaihtaa kuulumisia näiden ihmisten kanssa. Tunnen jonkinlaista kummaa yhteyttä myös niihin, joiden kanssa en ole välttämättä varsinaisesti jutellut, mutta jotka olen nähnyt shalalla.

Alan myös tykätä intialaisesta ruuasta. Olen päässyt idlien makuun, joita intialaiset syövät perinteisesti aamupalaksi ja minusta ne soveltuvat myös välipalaksi. Idli on siis höyrytettyä riisiä ikään kuin kakkuina, ja ne tarjoillaan sambar -kastikkeen ja tulisen kookoschutneyn kera. Hyvää! Ehkä huomenna(kin) syön aamupalaksi idliä..!

Kuva netistä: Deepti Bhave.

Putoilevia kookoksia!

Hauskaa, miten joka puolella maailmaa on omat arkiset puuhansa. 

Eilen tullessani shalan chantingista oli kotikadulla mielenkiintoinen projekti meneillään. Mies kiikkuu korkeassa palmussa ja pudottelee kookoksia alas maahan kahden naisen seuratessa toimitusta ja varoittaessa ohikulkijoita putoilevista järkäleistä. Jäin itsekin hetkeksi pällistelemään talkoita, kunnes mies laskeutuu ketterästi alas hivuttautuen palmun runkoa pitkin. Minusta näytti, että kyseessä ei ollut ihan eka kerta. Tuli aika hyvä olo, kun siinä naisten kesken katselimme miehen puuhia. En tietenkään ymmärrä paikallista kieltä kannadaa, mutta kuvittelen, että muutama ohje siinä huudettiin ylös latvaan.... 

Viime vuonna täällä ollessa pohdimme, mitä tapahtuisi, jos kookos putoaisi päähän. Ne kun ovat aika painavia.

Ekana päivänä Mysoressa tuuli kovaa!

Täällä aamuaskareisiin kuuluu myös portin pielien ja sisäpihan lakaisu. Aamuisin alkaa kuulua tuttu harjauksen ääni ja veden lorina, kun naiset puhdistavat talonsa edustat liasta ja pölystä – joka aamu. En yhtään ihmettele miksi. Tuntuu, että täällä pitää siivota paljon paljon useammin kuin Suomessa, koska pölyä ja hiekkaa kertyy ihan eri tavalla. Lika kiehtoo myös muurahaisia, hämähäkkejä ja torakoita, rottiakin, joten puhtaus on erityisen tärkeää.

Pesun jälkeen naiset piirtävät maahan porttien eteen erilaisia kuvioita. Tällainen kuvio on meidän kotimme portin edustalla:

 Minusta on ihanaa, miten kaikki on täällä niin koristeellista! Pienetkin yksityiskohdat huomioidaan.

Kotiportin kulma.

Elämää.

Pyrin pesemään ja harjaamaan tänne omaan yläkerran asumukseeni vievät (ulko)portaat muutaman kerran viikossa. Tästä huolimatta jaan huoneeni muurahaisten kanssa. Ensi päivinä ne valtasivat koneeni, nyt niiden reitti kulkee huoneeni poikki ulko-ovelta toiselle. Ei auta vaikka kuinka jynssäisin ja puhdistaisin lattialistaa – ne pysyvät. Ja toisaalta, eivät ne minua juurikaan haittaa. Enää. Aluksi halusin niistä palavasti eroon. Nyt elelen niitten kanssa sulassa sovussa.

Torstaina tuli Jayashreelta italialaisen miehen mopon kyydissä takaisin Gokulamiin. Vilkuilin eksyneen näköisenä haluaisiko joku jakaa rikshan kanssani, kun italialainen kysyi olenko menossa Gokulamiin ja viittoilee minua kyytiinsä.  Hän ajoi lujaa ja matkalla ehdimme vaihtaa tutut kysymykset, jutella Roomasta ja Suomen talvesta. Kyydistä jäätyäni kiitän ja kysyn korvauksesta, jolloin italialainen vain virnistää epäuskoisesti, taputtaa minua olalle ja jatkaa matkaansa. 

Eilenaamulla ohjattu joogaharjoitus alkoi klo 4:30 shala timea (eli oikeaa aikaa n. klo 4:10), mikä tarkoitti aikaista herätystä. Pohdin, miten normaalilta oikeastaan tuntuukaan herätä keskellä yötä harjoittelemaan, odottaa kadulla shalan porttien ulkopuolella toisten kanssa täydessä hiljaisuudessa, ja toisaalta, miten kummalliselta se ehkä ulkopuolisille kuulostaa. 

Ihanaa kokea tällaista yhteisöllisyyttä, avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta! Intia avaa sydämet.

Äänet

Tällaisen aloitin. Blogin.


 

Näkymä parvekkeelta.

Olen ollut nyt noin kaksi viikkoa Mysoressa ja asettunut hiukan aloilleni. Muutos on ollut huima. Jätin taakseni kylmän, pimeän ja vetisen, mutta kuitenkin tutun ja turvallisen Suomen ja astuin valon, lämmön ja hälinän keskelle vieraaseen, mutta kuitenkin syleilevään Intiaan. Ensimmäiset viikot ovat menneet täysin totutellessa uuteen asuinympäristöön, uuteen päivärytmiin sekä uuteen aistimaailmaan äänineen, väreineen, makuineen, tuoksuineen ja tuntemuksineen. Tuntuu, että kaikki aistini kokevat koko ajan uutta. 

Minulle tällä kertaa vaikeinta on ollut tottua äänimaailmaan, joka on hiljaisuudesta nauttivalle hyvin korville lyövää. Äänimaisema koostuu liikenteen melusta; rikshojen jatkuvasta tööttäilystä, skootterien ja moottoripyörien huminasta, autojen peruutustutkan melodioista; katumyyjien huudoista (papai!), kannadan tavuista ja koiran haukahduksista. Toisinaan saatan kuulla muslimien soinnukkaan rukouskutsun ja kilkattavien kellojen helinän.

Vaikka ääniin tottuminen vie aikansa ja on toisinaan raskastakin, kuulen niiden takana elämän. Esimerkiksi tööttäilyssä ei mielestäni ole kyse tahallisesta ja ilkikurisesta mekastuksesta, vaan itse aistin äänet toisten huomioonottamisena. Takaani huristava rikshakuski ei (välttämättä) tööttäile ärtymyksestään, vaan viesti on enemmänkin: ”huomasin sinut, huomaa sinä nyt minut ja varo!” Koska liikenne on vilkasta, ei silmä ehdi kaikkialle ja avuksi otetaan siis kuuloaisti. Ihmiset huomioivat toisiaan jatkuvasti, vaikka aluksi saattaa vaikuttaa, että kyse on enemmänkin aggressiivisesta läpitunkemisesta. 

Silti en voi väittää, etteikö Suomen hiljaisuudessa kasvaneelle äänet olisi joskus liikaa. Toisinaan säpsähtelen tööttäilylle ja toisinaan taas huomaan astuvani syrjään automaattisesti töötin kuultuani. 

Olen myös pannut merkille, että liikenne kokonaisuudessaan perustuu luottamukselle. Risteykseen yhtä aikaa osuttaessa pitää vain luottaa siihen, että minä menen ensin ja sitten on sinun vuoro. Tilaa pitää antaa jatkuvasti ja keskittymisen on oltava hyvin fokuksessa. Täällä sääntö ”isompi menee ensin” on varsin selvää. Useat joogaoppilaat vuokraavat skootterin, ja katselen ihaillen ja kauhistellen, kun he viilettävät Gokulamin katuja kuin vanhat tekijät. Klisee tai ei; harjoitus tekee mestarin. Toisaalta jo kadun ylittäminen jalankulkijana on aikamoista puuhaa, varsinaisia suojateitä kun ei ole. Tosin tässä huomaan koko ajan kehittyväni ja oppivani milloin on oikea hetki astua.

Päivärytmini on alkanut myös muotoutua. Herään n. klo 04:10, peseydyn ”vanhanaikaiseen” tapaan sankoja ja vesikannua apuna käyttäen, koska suihku ei ole käytössä. Vaille viisi suuntaan joogashalalle kämppikseni Annin kanssa. Tuohon aikaan Gokulam on yllättävän hiljainen. Vastaan jolkottelee iloinen kulkukoira häntä heiluen, muutama myyjä purkaa maitopussi-lastia ja pari rikshaa huristelee hiljalleen ohi. Joogasalissa sen sijaan on täysi action päällä; salin ilma on tiivis ja trooppinen noin kuudenkymmenen joogaajan hiestä ja keskittyneisyydestä. Jaksan edelleen hämmästyä ja ihmetellä mahdottomilta näyttäviä jooga-asentoja, ja harjoittelijoiden keskittymistä, energiaa, fokusta ja antautumista. Tähän joukkoon on hieno itsekin liittyä, sulautua osaksi, kun Sharathin ”one more!” huuto raikuu. Jooga on kaikille.

Viime vuoden kylpyamme ja pyykkisanko.

Joogan jälkeen kello näyttää noin seitsemää. Klo 11 maissa nappaamme Annen kanssa rikshan ja suuntaamme Jayashreen ja Narasimhan pikkuruiseen työhuoneeseen chantingia ja joogafilosofiaa opiskelemaan. Chantingissa resitoimme joogasutria ja erilaisia mantroja sanskritin kielellä. Jayashreen tapa opettaa chantingia on perinteinen, jolloin opettaja lausuu ensin pätkän ja oppilaat toistavat matkien opettajaa. Toisinaan chanting tuntuu kuin toiselta joogaharjoitukselta!

Intensiivisten, keskittymistä vaativien ja hyvin antoisien oppituntien jälkeen suunta on usein koti-Gokulam ja lounas. Varaa on mistä valita ja ruoka on hyvää, maukasta – ja joskus hiukan tulistakin… Lounaan jälkeen vetäydyn kodin suojiin ja tästä viikosta eteenpäin illat ovat vapaat, kun Bhagavad Gita –luentoja pitänyt Alexander palasi Norjaan. Minulle klo 20 on eräänlainen merkkipaalu, jonka jälkeen alan suunnata ajatuksiani nukkumista kohti…. Herätäkseni taas uudelleen neljän maissa! 

Kaksi viikkoa on kulunut vauhdilla. Paljon on vielä edessä ja yritän koko ajan suunnata huomiotani käsillä olevaan hetkeen, hengittää ja olla läsnä kehossani, mielessäni ja tunteissani.